It's funny how things change

Inhottavaa. En haluaisi olla nyt yksin ja jotenkin tuntuu ettei myöskään kannattaisi. Kotona oleminen ahdistaa. Täällä oleminen on välillä rankempaa kuin missään muualla. En salli itseni näyttää täällä minkäänlaisia tunteita, olen vain iloinen ja positiivnen jatkuvasti. Kiltti ja mukava, vaikka mitä tulisi. Miksi? En halua satuttaa mun perhettä. En halua vaivata heitä. Se ei ole heidän asiansa, tämä on minun asiani. Enkä usko että he edes yrittäisivät ymmärtää ja kuunnella, vaan haluaisivat riistää kaiken minulta. Syyttäisivät itseään ja tulisivat surullisiksi. Ei ei, sanoi kuka tahansa mitä tahansa, näin on parempi kaikille... Tästä syystä nyt kun sanon etten halua olla yksin, tarkoitan sitä että kaipaan ystävää.

Nyt vaan on tämä helvetillinen loma. Mä olen viikon loukussa täällä, ei ole mitään paikkaa minne mennä. Haluan että loma on ohi, haluan takaisin kouluun. Saan jotain aikaan, saan muuta ajateltavaa, nään ihmisiä ja pysyn yksinkertaisesti järjissäni. Vaikkakin lomaa juuri nyt tarvitsisin, rentoutumista. Alan olla taas turhan rasittunut ja stressaantunut. Mutta kuinka mä voisin rentoutua? Miten mä voin rentoutua kun mun pääni sisällä on täysi kaaos?

Mulla ei vaan ole täällä, tässä kaupungissa oikeen ketään. Ei ainakaan nyt lomalla, ei nyt useampaan päivään, ei tällä hetkellä. Mun pitää joko koittaa selviytyä ja jaksaa odottaa tai kääntyä toisen ystävän puoleen... Vanhan Ystävän. En vain jotenkin uskalla. Pelkään hänen vastaustaan. Pelkään että hän tuomitsee. Vaikka olemmekin tunteneet jotain viisi vuotta. Vaikka hän on oikeastaan vanhin sellainen ystävä, joka on vieläkin ystävä. Mä vaan silti työnnän häntä pois itsestäni. En kerro mistään yhtään mitään ja sekavassa päässäni ajattelen sen pitäneen hänet seurassani näinkin pitkään. Mä joskus osasin puhua hänelle. Mä joskus pystyin siihen. Haluan pystyä siihen taas. "Mun on tosi paha olla nyt, ja tuntuu ihan kamalalta olla yksin. Voitaisiinko nähdä?" Miksen mä vaan osaa sanoa sitä? Vaadinko itseltäni liikaa, kun tahdon uskaltaa ja pyytää apua ihmiseltä jonka olen tuntenut näinkin pitkään? Mä en rehellisesti tiedä kuinka kauan jaksan tätä.

You killed what was left of the good in me

Tähtiä kynsissä. Hymyilyttää vähän, sillä ne vievät huomiota pois mun kynsien ja käsien rumuudesta. Ne myös kimaltavat valossa kauniisti ja sormien hyppely näppäimistöllä näyttää kivalta. Loma alkoi myös ja koulussa oli naurettavan lyhyt kahden tunnin päivä. Nekin hymyilyttää vähän, mutta toisaalta loma ei juuri nyt houkuta. Entiten hymyilyttää kuitenkin se, että mun vanha ystäväni juttelee minulle facebookissa.

Taustalla kuitenkin painaa taas kymmenia muita syitä vetämään suupieliä lattiaan. Muistoja pyörii ihan kaikesta ja kaikista päässä ja tunnen oloni taas niin tyhmäksi. Raivostuttaa ihan suunnattoman paljon ihmiset ja niiden teot. En vaan ymmärrä miksi muita pitää kohdella huonosti? Miksi pitää mennä tekemään toiselle jotain mikä vetäisi itsensäkin varmasti ihan pohjalle? Vielä jos kyseessä on ihminen josta tiedät paljon, lähes kaiken. Tiedät hänen pelkonsa ja mitä hän inhoaa. Tiedät ettei hän jo valmiiksi ole siellä huipulla, niin miksi menee sitten tekemään sen kaiken mitä eniten inhoaa ja pelkää ja vetää pohjasta läpi? Tuleeko siitä jotain sairasta meilihyvää vai mikä oikeasti ajaa ihmiset tekemään toisten elämästä yhtä helvettiä? Jumalauta voisi vähän ajatella ennen kuin pilaa toisen elämän. En käsitä mitä mä tein väärin. Ehkä mä vain olen oikeasti perkeleen sinisilmäinen ja uskon kaiken paskan mitä toinen sanoo. Kyse on nyt tästä mun entisestä parhaasta ystävästäni, joka on täällä blogissa ilmennyt useampaankin otteeseen. Blogin alkupäässä vielä häntä kutsutaan ystäväksi tai parhaaksi sellaiseksi. Pyysihän tuo anteeksi tekoaan, mutta taisipa vaan haluta itselleen hyvän mielen. Vituttaa etten tullut maininneeksi että kiitos vielä kun pilasit elämäni. Kiitos ihan mielettömästi siitä että mulla on nyt suunnattomat luottamisongelmat ihan jokaisen ihmisen kanssa. Kiitos että teit elämästäni helvettiä!

Mä luulin päässeeni jo yli tästä. Luulin että en ole enää vihainen enkä surullinen en mitään. Se tuli ja meni jo niin monta kertaa. Silti tämä viha on alkanut taas nousta pintaan ja tällä kertaa sen verran vahvana etten tiedä pysyykö se sisällä.. En jaksaisi olla vihainen, mutta ilmeisesti se ei nyt ole siitä kiinni.

And no, I'm not ashamed.

Kymmenen minuutin päästä pitäisi viimeistään lähteä kävelemään kouluun ja mä istun tässä meikit pitkin naamaa. Mä olen ihmetellytkin välillä miksen oikeen ole surrut sitä, että Amy Winehouse on kuollut. Hänen musiikillaan on merkityksensä minulle ja hänellä on merkitys minulle. Katsoin eilen nauhalta pätkiä ohjelmasta joka kertoi hänestä ja nousi pala kurkkuun. Nyt kuuntelin hänen musiikkiaan ja purskahdin itkuun. Kai se sisäistäminen kestää joskus... Miten hitossa selviän ihmisenä kouluun?

You don't know what I dream of.

Wuhuu, sain tälläisen aikas haasteellisen haasteen JulieXilta. :) Kiitos tästä, kivaa kun tulee jtn tällästä välillä vastaan.

Kerro (ilman materiasyyllisyyttä), mitkä viisi tavaraa ostaisit, jos sinulla olisi kaikki maailman rahat. Tämän jälkeen haasta viisi muuta bloggaajaa.

I'm an asshole, en haasta ketään. Tehkää te ketkä tämän haluatte tehdä, haastan ne immeiset.

1. Oma kämppä. Mä haluaisin jo muuttaa omaan kämppään. Onhan tässä muutaman toverin kanssa ollut suunnitteillakin tätä muuttamista, mut ei ne oo vielä ainakaan oikeen edennyt mihinkään. En tahdo enää asua kotona, haluaisin piankin muuttaa toisaalle.

2. Tatuointeja. Paljon, paljon, paljon. Varmastikin asia jota eniten olen odottanut täysi-ikäisyydessä, on se että voin ottaa tatuoinnin jos toisenkin. Tulen olemaan ihminen joka on päästä varpaisiin musteessa. <3

3. Maskeeraus koulu. Se on se mun ultimaattinen unelma. Tämän kosmetologi homman ohessa opiskella maskeeraajaksi, jossain todella TODELLA hyvässä koulussa. Ne on vaan kaikki tyyliin yksityisiä ja maksaa ihan perkeleesti. Tämä on asia joka merkitsee mulle niin paljon etten oikeastaan osaa edes kuvailla asiaa. Se täydellinen ammatti. Beauty is my life and make up is my passion.

4. Täydellinen knalli. Tää voi vaikuttaa tosi naurettavalta, mutta loppujen lopuksi tarvitseeko sitä edes selittää? Knalleissa on vaan sitä jotain..

5. Lippuja keikoille etc. Monta bändiä jotka mun täytyy nähdä vielä tämän elämän aikana. Monta bändiä joita en ole nähnyt. Keikkailu auttaa jaksamaan.

Todella vaikea valita tunnisteita tälläiseen tekstiin :O
Mut siinä on Treacelin rahalliset toiveet tällä hetkellä. Nyt mulle kyllä tosiaan riittäisi ihan pelkkä vitonenkin, että saisin lisää tupakkaa.

I don't know where you're going

Istun keittiössä yksin ja tuijotan kelloa. Mä olen täällä yksin vielä ainakin kolme tuntia, ja silti mun sydämenlyönnit vetää jo ylinopeutta. Kaadan teetä lasiin ja katse siirtyy ikkunaan. Bussi ajaa ohi ja mun sydän pysähtyy hetkeksi. Pelkään että joku tulee, vaikka tiedän ettei kukaan ole tulossa. Sataa lunta. Se on kaunista ja lumoavaa. Mun tekee mieli mennä ulos lumisateeseen mekko päällä tanssimaan.. Sama juttu aina sateesta. Haluan kuunnella kovaa musiikkia ja mennä ulos tanssimaan. Niinkuin saksikäsi Edwardissa.

Mun logiikka on todella huonoa. Katselen netistä ohjeita lihapulla pastaan, että voisin tehdä ruokaa, etten alkaisi nyt syömään. Seriously? Olenko mä tosiaan näin tyhmä. Mutta tänään on näitä päivä että haluan saada muut hymyilemään. Laitan ruokaa ja saan äidin hymyilemään kun se tulee väsyneenä töistä eikä joudukaan kokkaamaan vaan voi istua suoraa pöytään syömään. Saa tosin nähdä onnistunko tekemään lihapullia, en nimittäin koske raakaan lihaan oikeen edes pitkällä tikulla. Saan melkein jonkun kohtauksen jos joudun koskemaan raakaan lihaan tai johonkin mihin se on koskenut. Saa nähdä miten onnistuu hanskoilla.
Tänään mun viimein pitää mennä kirjastoon.

I can't commit to a thing.

Hei! Minä olen Treacle ja minua huolettaa.
Alan ahdistua taas ihmisten seurasta. Se kaikki tulee takaisin. Vauhdilla ja yhtäkkiä nurkan takaa. Kävin siis joskus silloin siellä psykologilla siitä että mulla oli jatkuvasti kamala jännitys ja ahdistus päällä. Psykologilla, joka ajattelin sen johtuvan varmaan vaan iästä. Kuitenkin silloin se oli sitä luokkaa etten pystynyt olemaan koulussa, kaupassa, oikeen missään missä on kamalasti ihmisiä. Pystyin kuitenkin olemaan kotona perheen kanssa ja jossain jonkun muutaman kaverin kanssa ilman enempiä ahdistuksia. Eihän se ikinä varsinaisesti lähtenyt, mä vaan opin elämään sen kanssa ja se vähän jotenkin sillei.. Hiipui. Kutistui. Toisin kuin minä.

Noh nyt kuitenkin välttelen jatkuvasti tilanteita jossa on paljon ihmisiä. Jos joudun sellaiseen, alan panikoida, itku tuntuu kurkussa, tärisen enkä saa melkein henkeä. Kaikki tuntuu liian haasteelliselta. Liian ahdistavaa soittaa terkkarille, liian ahdistavaa mennä kouluun, liian ahdistavaa mennä yhtään mihinkään, liian ahdistavaa edes poistua tästä huoneesta siellä riskillä ettei kaikki olekaan lähteneet. Tää on ihan koko ajan. Kotonakin. Istuin ihan normaalisti tässä yksikin päivä pöydässä kotosalla ja ahdistus nousi niin suureksi että mun piti mennä hetkeksi toiseen huoneeseen. Mua raivostuttaa tää. En halua taas ahdistua liikaa jokaisesta ihmisestä ja asiasta mikä tulee vastaan. Mua pelottaaa koska tuntuu että tää ottaa musta taas otteen, vie kaikki voimat.. Hakkaa mut ihan kuus-nolla. En pysty enää mihinkään. Erakoidun taas totaalisesti, kusen koulun ja kusen kaiken. En halua sitä. Ainoat asiat joiden avulla mä nyt kuitenkin edes jotenkin olen selvinnyt ovat kaksi ihmistä, tupakka, tee ja musiikki. Entä sitten jos niidenkin voima hiipuu eikä enää rauhoitakaan?

Now she consumes me.

She says she loves me
But she comes and goes when she pleases
When the door shuts
It's like another papercut
And I'm stuck with a hand full of bandaids
Until she comes back around like them ceiling fan blades

Ääni mun päässä. Vitun läski. Söit ihan helvetisti. Liikaa. Sä tiedät ettet halua lihoa. Sä näet itsesi peilistä, ei ole kaunis näky. Miksi sä menet syömään niin paljon ja vielä ties mitä paskaa kun tiedät ettei asiat mene parempaan suuntaan sillä tapaa?

Claims she loves me
But she cuts me into pieces
When I'm sewed up
Here comes another papercut
Now I'm stuck with a hand full of bandaids
Until she comes back around like them ceiling fan blades.

 Kirjaan paperille ylös kaiken mitä oon tänään syönyt ja tuijotan tylsää sinistä tekstiä tylsälä valkoisella paperilla. Ahdistaa. Ahdistaa ihan helvetisti. Mun tekee mieli kävellä vessaan ja työntää sormet kurkkuun. Avata ovi ja lähteä juoksemaan niin kauan kunnes silmissä pimenee ja jalat lähtee alta. En kestä olla nyt täällä. En halua olla kotona. Mä tahdon rauhottua. Tekee mieli iskeä kynä voimalla ranteeseen ja kirjoittaa siihen isolla LOPETA SYÖMINEN LÄSKI! Sotkea muste verellä. Katsoa kuinka punainen ja sininen sekottuu keskenään. Nehän on kuitenkin mun lempivärejä... Toisinaan säikähdän mun ajatuksia. Toisinaan en haluaisi olla tälläinen. Toisinaan haluaisin vain olla.

I can't believe I let her run all over me
But all I think about is when she's here holding me
I love her
She's the reason for the lesion
Man I love her

 Fakta kuitenkin on etten halua tarpeeksi olla ilman tätä. Mä rakastan tätä. Se on osa mua. Hallitsee mua täysin. Tää on osa mua, on aina ollut ja tulee aina olemaan. En mä halua luopua tästä. Haluan luopua pahasta  olosta, vartalostani, kaikesta paskasta ja naurettavasta draamasta ja ongelmistani pääni sisässä... En halua olla heikko. En halua alistua tekemään mitään tyhmää. En halua oksentaa, vaikka ääni päässä käskee.

I start to bleed when she's leaving
And every scar on my fingertip is another reminder of
All my lessons learned
All my missions trying to find her
And I can't complain I kind of like the pain
She ain't even got a name, 
She just lives in my brain.

Ääni. Oikeastaan vain vaikka itse itseäni käsken. Ei kukaan muu. Minä. Ei ihmiset mun ympärillä musta tälläistä ole tehnyt. Ei tosiaankaan. Ei perhe, ei ystävät, ei tytöt, ei pojat. Ei edes vihamiehet/-naiset. Ei ihmiset jotka on satuttanut mua. Eikä tosiaankaan yhteiskunta tai media, tai mikä helvetti liekään mitä syytetään. It's about me. Tässä on kyse musta ja siitä millainen olen. Enhän mä vaan voi vaihtaa ihon väriänikään sormia napsauttamalla. Se on mun pääni sisällä, se on osa mua. Tää on kuka mä olen, enkä aijo hukata sitä. En vaikka se tekeekin musta välillä heikomman.

Gym Class Heroes - Papercuts

And they whisper that I've lost the race.

Näin todella hämmentävää unta.
Unessa olin mun yläaste aikaisen kaverini kanssa. Hän pelasin entisen poikaystävänsä kanssa korttia ja mä istuin hänen vieressään katsomassa. Hänellä oli päällänsä minun vaatteitani. Oikeassa kädessä minun rannerenkaani, ja vasemmassa muutama ponkkari ja punainen lanka. Kaulassa vielä koru joka meni melkein 2 vuotta sitten varmaankin. Oli samanlaiset hiuksetkin kuin minulla oli silloin kun tutustuin häneen. Hän oli muutenkin erilainen. Hän oli laihempi. Hän oli todella laiha, ihan mielettömän laiha. Unessa mä en pystynyt lopettamaan hänen ihailuaan. Katselin vain lumoutuneena hänen pikkuisia ranteitaan. Vertasin niitä omiini. Mä olin itsekin erilainen. Olin lihava. Todella lihava. Unessa oli muitakin mun yläaste tuttuja ja vain niitä jotka olivat ysillä samassa koulussa samaan aikaan kuin minä. Kaikki vilkuilivat mua arvostelevasti ja supisivat keskenään. Jokunen sanoi että on hienoa kuinka mä olen lihonut ja että näytinkin ihan sairaalta silloin. Toinen sanoi että on hienoa että hankin apua mun ongelmaan ja näytän nyt terveemmältä. Kaikki loput supisivat vain ajan kuulin heidän kuiskeensa ylitse muiden äänien. Kommentteja siitä kuinka olin lihonut ja lihava, sun muuta. Kaikkea mitä ei haluaisi kuulla. Jälleen herääminen henkeä haukkoen ja ainakin vartti ennen kuin kunnolla tajuaa sen olleen vain helvetin ahdistava ja paska uni.

Guess she gave you things I didn't give to you.

Sormet lepää mun kaulalla ja tunnen sydämen lyönnit. Tykkään tuntea mun pulssini. Kuinka se nopeutuu ja hidastuu vuorotellen. Mulla on ollut täältäkin vähän taukoa. Lauantai oli ensimmäinen kerta varmaankin viikkoon kun edes avasin oman koneeni. Pelkään itseäni, pelkään niin paljon, että mun on pakko viimein uskaltaa kirjoittaa tänne.
Maanantai iltana kirjauduin hetken mielenjohteesta siskon koneella facebookiin ja siinä heti naaman eteen pomppaa se mitä eniten pelkäsin. Vappupoika on nyt parisuhteessa.
Mä en halua olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä. Mä en ole kiitollinen muistoista, en mistään. Mä haluaisin unohtaa ne kaikki. Jokaisen vitun katseen ja sanan. Pyyhkiä koko pojan päästäni. Haluaisin hänen olevan taas pelkkä nimi. Kaverin kaveri, jota en ole koskaan tavannut. Mä toivon etten olisi koskaan edes tavannut koko idioottia. Toivon että hänelle tulee jokin tauti tai se ihana tyttöystävä panee ensin kymmentä muuta jätkää ja lähtee sen jälkeen jonkun komeamman matkaan. Tahdon lävistää hänen sydämensä piikkikorolla. Mä uskonut että voisin tosissani toivoa koskaan toiselle näin paljoa pahaa. On se vitun hienoa että säädetään ties kuin kauan eikä mitään saada aikaan ja sitten sen loputtua varmaan alle kuukausi ja onnistutaan seurustelemaan toisen kanssa. Miksi piti esittää pitävänsä toisesta jos ei pidä? Fucking liar. Mä en ole mikään vitun kesäkissa.

En kuitenkaan nyt pelkästään siitä tullut tilittämään, mua kalvaa yksi jos toinenkin asia enemmän. Siitä en tiedä ollakko kiitollinen vai ei. Kuitenkin vaikka en kuitenkaan lähemmäs kahteen tuntiin onnistu nukahtamaan, mun aivot ei ole tarpeeksi virkeässä tilassa osatakseen selittää tätä asiaa. Vaikkakin nämä muut asiat oli ne syyt miksi tänne tulin.