I'm sorry it took so long.

Jälleen kerran istun sängylläni, mieletön nälkä mahassa ja se tekee musta heikomman ja heikomman hetki hetkeltä. Mä olen riippuvainen tähän tunteeseen. Mä haluan sitä, mä tarvitsen sitä. Se on välillä ainoa asia joka saa mut hymyilemään. I'm addicted to hunger, but not enough. Mä haluan olla riippuvainen tästä kunnolla. Tänä vuonna muutenkin lupasin hymyillä enemmmän.

Mä olen aina ajatellut että jos en puhu ihmisille niiden on parempi olla. Eli siis jos mun ystävät on masenuneita ja niillä menee huonosti, on vaan parempi että pidän turpani kiinni enkä vaivaa heitäenempää mun säälittävillä ongelmillani. Olenhan mä tästä aikaisemminkin täällä kirjoitellut. Eilen kuitenkin tapahtui jotain minkä varmaan muistan vielä pitkään. Mun ystäväni soitti. Ystävä jolle pitäisi saada nimitys täällä blogissa, hän on kuitenkin niin hemmetin iso osa mun elämää. Olkoon nyt hän siis Supernainen, niin tyhmältä kuin se kuulostaakin. Supermies vaan antaisi väärän kuvan henkilöstä. Kuitenkin, Supernainen soitti minulle eilen ja puhuin hänen kanssaan pitkään. Hän kertoi minulle ihan suoraa kuinka haluaisi minun alkavan puhua asioistani hänelle ja kuinka häntä harmittaa se kun ei tiedä oikeen mitä minun päässäni liikkuu ja mikä minun mieltäni oikeasti painaa. Hänen äänestään kuuli kuinka hän tarkoitti joka sanaa ja niin.. Hänen sanat ja ääni saivat minut tajuamaan että hänen kohdallaan taidan tehdä enemmän harmia ja tuhoa olemalla hiljaa. Tässä tapauksessa mun pitäisi rohkaistua viimein ja kertoa oikeasti enemmän. Kun kyseessä on ihminen joka oikeasti rakastaa minua ja välittää siitä mitä minulle tapahtuu ja mitä minulle kuuluu. Mä melkein itkin siinä puhelimessa, menetin välillä kykyni hengittää. Tein myös hänelle lupauksen, joka olisi ehkä järkevää myös osata pitään. Lupasin yrittää avata suutani enemmän. Puhua hänelle.
Tuntuu niin järjettömän typerältä aina tajuta asiat väärin ja kauhean myöhää

ps. Mulla on vahva tunne ettei tämä ole viimeinen kerta kun kuulette musta tänään.