Kuin unen lävitse äänesi kuulla voin.

Herään aamulla itkien. Tätä ei mulle paljon tapahdu. Ei koskaan.
Makaan vaan sängyllä ja itken loputtomasti, en osaa lopettaa. Yritän itkeä hiljaa ja rauhoittua ettei kukaan kuule. Mietin miten kukaan voi olla niin ilkeä, miksi kukaan tekee tuollaista ja mitä minä tein väärin. Sitten tajuan kaiken ollaan unta. Unta jossa muutama mun vanha luokkalaiseni peruskoulusta kiusasi minua ja oli todella ilkeitä. Onnistun nukahtamaan taas ja näen painajaista käärmeistä. Pelkään käärmeitä helvetin paljon. Herään enkä uskalla liikkua.
Niin, miksihän se herääminen olikaan perseestä? En melkein ikinä erota todellisuutta ja unta toisistaan ja tapahtuu jotain tälläistä. Joten nyt en uskalla nukkua. En halua nukkua, koska en halua herätä enkä halua huomista. En halua olla hereillä, koska haluan ajan menevän nopeasti ja huomisen ja koska nukkuessa ei ole mitään. Ei tunne mitään. Sä vain olet. Nukut. Tää on nykyään varmaankin yksi mun elämän suurimmista ristiriidoista, niin surullista kuin se onkin. En tiedä onko parempi olla hereillä vai unessa. Uuvuttavaa.

Niin muuten, siitä terkkarista jota mun piti mennä tapaamaan. Herätys soi sillon aamulla ja painoin sen pois. Muutama minuutti ja totean ettei musta ole menemään sinne. En uskalla. Silmät kiinni ja jatkoin nukkumista. En ilmottanut sille terkkarille mitään, eikä sekään mua pahemmin kaipaillut. Good for me, en joudu ahdistumaan uudestaan. Nyt vaan inhottaa jos kukaan kysyy. Tosin ei ole vieläkään kysynyt joten en usko että kysyykään. Hyvä niin, koska en usko että kukaan oikeen tajuaa kuinka iso ja vaikea asia tää mulle oikeasti on. Enkä osaa enkä edes halua yrittää selittää sitä muille. Sitä ennenkin selittänyt omista peloistaan muille ja saanut pelkkää paskaa niskaan, so I rather not.