Taas se alkaa. Istun tylsässä huoneessa tylsällä tuolilla. Silmät etsii kelloa, ajatukset laskee minuuteja. Kynnet raapii kättä hermostuneena, itku ahdistaa kurkussa, jalat tahtoo juosta vain pois. Mieli huutaa etten mä en halua murtua, mä en halua puhua, mä en halua että kukaan saa tietää miltä musta oikeasti tuntuu. Kukaan ei saa tietää.. Pidä suusi kiinni, älä sano mitään. Vitun idiootti, älä vaivaa niitä ongelmillasi. Ei niitä kiinnosta.
Olin siis terveydenhoitajalla. Puhumassa. En tosiaankaan olisi halunnut mennä sinne. En mennyt pyytämään apua. Vaan pari viikkoa sitten tapahtuneen asian takia ystäväni ja hänen äitinsä sekä ilmeisesti myös terveydenhoitaja itse tahtoivat minun tekevän niin. Terveydenhoitaja itse pyysi minua tulemaan puhumaan hänelle. Tänään oli siis se pelkäämäni päivä. Mun aika oli vain puoli tuntia. Inhottava puoli tuntia. Jouduin käymään läpi sitä iltaa taas. Kaikki palautui mieleen niin selkeästi. Syyllisyys kiipeää taas huippuunsa, kaikki ne sen illan inhottavimmat hetket, lauseet, sanat, ihan kaikki huutaa päässä ja tekisin mitä vaan voidakseni palata ajassa taaksepäin ja tehdä asiat toisin. Sen tapahtumien kertailun jälkeen siirrytään puhumaan mun mielentilasa muuten. Siitä kuinka sivutan kaikki negatiiviset tunteet ja yritän parhaani mukaan peittää niitä kaikilta. En puhu kenellekään, en halua vaivata toisia mun mitättömillä ongelmillani. Jostain syystä pakotan itseni kertomaan asioita itsestäni, asioita joita en ole pitkään aikaan sanonut ääneen kenellekään.
Käyn sielä uudestaan ensi kuussa. Silloin myös päätän haluanko jatkossa käydä jossain.. koulupsykologilla ilmeisesti. Tästä tulee mulle niin heikko olo. Koska pelkään. Pelko on heikkoutta, ja mä vihaan olla heikko.
Ai niin.. Tämä blogi on ollut olemassa nyt kaksi vuotta ja viisi päivää. Kiitos siitä.
0 secrets:
Lähetä kommentti