Wouldn't it be good if we could live without a care?

Istun ja tuijotan mesekeskusteluikkunaa mitälie muutaman minuutin ja hengittelen syvään. Mitein mitä kirjoittaa. Miten voi olla näin vaikeaa sanoa vain hei? Miten se voi olla niin helvetin vaikeaa? Mä kirjoitain kuitenkin lopulta omanlaisen tervehdykseni. Onnekseni vastausta ei tarvitse turhan pitkään odottaa. Keskustelu jää harmikseni kylläkin lyhyeksi. Toisella on paljon tehtävää, ei ole aikaa. Mieleen tulee kysymys, milloin sinulla on aikaa minulle? Viime kerrasta on todella pitkä aika. Mua itkettää miten toinen voi olla noin ihana, vaikka ei olekaan kovin hyvä päivä. Mä haluaisin puhua hänelle. Oikeastaan kuunnella häntä. Haluaisin tietää hänestä enemmän. Kuunnella kuinka hän kertoo päivistään, elämästään... Oikeastaan ihan mistä vaan. Mä haluaisin kuulla hänen äänensä. Viettää aikaa hänen kanssaan. En vaan osaa, tai oikeastaan uskalla, ottaa asiaa puheeksi. Tuntuu etten pysty edes vihjaamaan. Musta tuntuu ettei musta ole enää mihinkään.
Huomaan nykyään joka päivä kuinka paljon itseäni välillä nään mun kaverin ihastuksessa. Se on ärsyttävää. Hän valittaa kuinka inhottavaa on kun joutuu aina itse ehdottamaan kaikkea, toinen ei voi koskaan lähettää vaikka viestiä tai ehdottaa että nähtäisiinkö. Ihan kuin minä. En lähes koskaan aloita keskustelua, en lähettele viestejä, en ehdoteele tapaamisia. Jumalauta, jos mä haluan että jotain tapahtuu niin mun pitää tehdä jotain sen eteen. Kun kerran toisesta näinkin paljon pitää, miksi tästä pitää sitten tehdä näin hankalaa? Ei tule kuin paha olo. Eikä mulla rehellisesti ole mitään menetettävää, joten mitä mä niin pelkään?