Tämä päivä on tuntunut ihan ikuisuudelta. Puhumattakaan eilisestä tai sitä edeltävästä yöstä. Mä vain nukun, tai ainakin yritän. Ei siitä oikeen tule mitään, nukun niin katkonaisesti koko ajan. Mua pelottaa. Mua inhottaa. Musta tuntuu että oon ihan yksin. Kaikki kaatuu niskaan ja haluan huutaa. Haluan tuntea jotain muuta kuin tätä paskaa. En jaksa yhtään draamaa en mitään. Enkä edes osaa mitään. Mulle rakkaat ihmiset tarvitsee mua nyt varmaan enemmän kuin koskaan, mutta en vaan osaa olla apuna. Ei musta ole tähän. Musta ei ole tähän elämään. Musta ei ole mihinkään.
Perjantain ja lauantain välistä yötä ei voi edes sanoin kuvata. Kaikki alkoi hyvin, oli hauskaa, oli naurua, oli laulua. Oli haleja ja pusuja, hymyä, iloa. Kaikki viihtyi ja oli hauskaa. Yhtäkkiä sitten vain tapahtuukin jotain kamalaa. Jotain mikä jälkeen musta tuntuu etten enää ole sama ihminen. Se oli jotain minkä mä olisin voinut estää. Ihminen jota ilman en selviäisi, hänelle tapahtui jotain kamalaa.
Minä jätin hänet yksin. Se tapahtui sillon kun en ollut paikalla. Hän oli aivan yksin. Mun tekee mieli hakata päätä seinään, juosta kilometri tolkulla niin kauan että pökerryn, viiltää veitsellä jalat, kädet, kasvot ihan kaikki täyteen syviä haavoja, repiä jokainen hius yksitellen irti mun päästä, vetää paketillinen buranaa kera pullollinen viinaa. Haluan tän kaiken vaan olevan ohi. Jokainen hyvä tunne saa mut tntemaan oloni syyllisemmäksi. En saisi olla iloinen, en ansaitse ainoatakaan hymyä. En mitään.
Onneksi minulla on kuitenkin äitini, joka jaksaa muistuttaa minua siitä kuinka toisista pitää pitää huolta kun ollaan juhlimassa.
0 secrets:
Lähetä kommentti