Pakko päästä pois

Mä pelkään. Olen pelkuri.
Pelkään koska itkettää. Itkettää koska ahdistaa ja on ikävä. Pelottaa myös se kuinka paljon voi olla toista ikävä. En muista milloin viimeksi olisi tuntunut näin helvetiltä olla kolme viikkoa erossa toisesta ihmisestä. Haluaisin vain juosta niin kovaa kun jaloistani pääsen niin kauan kunnes näen taas ne kasvot. Halata häntä, kertoa kuinka olen kaivannut häntä. Kuulla hänen äänensä ja naurunsa. Nähdä hänen hymynsä. Tietää, että hän on siinä. Haluaisin edes tietää milloin voin nähdä hänet taas.

Musta tuntuu taas siltä, että mun pitäisi jaksaa olla vahva. Kuin mun pitäisi jaksaa kävellä pää pystyssä kaiken pahan keskellä, pidätellä pystyssä mun ystäviäni jotka eivät jaksa. Mun pitää jaksaa niellä kaikki suru, ahdistus, paska, kyyneleet, pelko, kaikki tunteet oikeastaan. Siksi etten halua kenekään näkevän mun olevan heikko. Siksi ettei ystävilleni tulisi entistä surullisempi tai jotenkin huolestuneempi olo minun takiani. Musta tuntuu ettei tässä maailmassa ole ketään, joka tietäisi kuinka paljon mä todellisuudessa pelkään. Kuinka ahdistunut ihminen mä oikeasti olen. Kuinka heikko. Sitä mä todellisuudessa olen. Ahdistunut heikko pelkuri. Turha sitä on kenenkään kieltämään. Mä otan kaikki asiat paljon pahemmin kuin mitä annan näyttää. En näytä itsestäni mitään, koska pelkään menettää. En suutu vaikka olisi syytä, koska pelkään menettäväni ihmisen jolle suutun. Se ei ole hyvä asia, ihmisethän kävelee pian mun ylitse kun huomaavat etten uskalla suuttua. Mun täytyy vaan jaksaa olla vahva. Ongelma on vain se, etten mä yksinkertaisesti enää jaksa.