I'm not a part of your cliché

Media player jumittaa vaihteeksi keksen biisin. En olekaan kuunnellut sillä musiikkia aikoihin, kiitos soptifyn. Oikeastaan viimeisimpinä päivinä kiitos sarjakuvien, on tullut hukuttauduttua niiden maailmaan vähän turhankin paljon. Sarjakuvat vaan on tällä hetkellä yksi parhaimmista asioista mun arjessa. No can do.
Viikonlopun juhlinta meni muuten paremmin kuin hyvin, seura oli mahtavaa ja oli todella hauskaa. Eikä edes pahemmin krapulaa.

Näin mun entisen parhaan ystäväni ja tajusin kuinka paska tää tilanne taas on. Kävelin pysäkille ja näin hänet siellä, mä lähes juoksen nopeasti ohitse pysäkin takaa sen toiselle puolell. Sydän hakkaa ja kädet tärisee, pelkään kuollakseni että hän näkee minut. Bussi tulee ja tiedän hänen tulevan samaan bussiin. Nopea syöksy bussiin ja taakse istumaan ja katse ikkunaan. Yritin vähän piiloutua myös edessä istuvan taakse. Jumalauta olen ihme nynny. Säälittävä pelkuri. Jotenkin vain se ajatus koko ihmisen kohtaamisesta... Tulee melkein kylmiä väreitä pelkästä ajatuksestakin. Helvetti olen luuseri... mutta miksi mun pitäisi edes kohdata ihminen joka on lähes pilannut minun elämäni? Onneksi en törmää häneen usein, vaikkakin joskus toivoisin hänen tulevan vastaan kun minulla on hauskaa oikeiden ystävien kanssa. Toisinaan myös haluaisin kertoa hänelle kuinka paska fiilis mulla edelleenkin on vaikka anteeksi tyhmänä annoinkin, ja kuinka paljon ongelmia hän on minulle saanut aikaan. Ihan vain että hän tuntisi piston sydämessään ja menettäisi vaikka muutamat yöunet. Yrittäisi unohtaa asiaa, mutta turhaa.. ihan vain että saisi kokea edes murto-osan tästä mitä mä käyn läpi joka hemmetin päivä. Olen kamala ihminen.

Taidan pelata vielä erän Age of Empiresia ja mennä sen jälkeen nukkumaan. Huomenna voisi käydä lenkillä jos on nätti ilma. Mun on pakko saada paino taas kuriin.. Pakko saada itseni taas kuriin. Päästä takaisin laihduttamisen makuun.

ps. olen todella huono käärimään tupakkaa, mutta alan kehittyä. Terapeuttista puuhaa. Kyllä nämä vähän alkaa olla polttokelpoisia.

Minä alan juosta, mut veri, se pakenee päästä.

Mä olen nyt täyttänyt sen odotetun 18 ja olo tuntuu pelottavan vanhalta. Kuten Vanha Ystäväni kirjoitti korttiin, tästä suunta varmasti vain alaspäin. Tänään on kuitenkin se kauan odotettu perjantai, jolloin alkaa viikonlopun kestävä armoton juhlinta. Vähän pelottaa mennä juhlimaan. Viime yönä nimittäin sain paniikkikohtauksen. Tuosta vaan. Loppu yön istuinkin sitten sängyllä täristen ja yritin rauhoittua lukemalla sarjakuvia niin kauan kunnes nukahdin. Aamulla kun heräsin, sama lievempänä uudestaan... Toivottavasti pystyn poistumaan tästä talosta hengissä. Toivottavasti selviän viikonlopusta ilman uutta tälläistä, tai muita ongelmia. Onneksi olen hyvässä seurassa...

Eilen kävin terkkarilla. Mittaamassa hemoglobiinia, se kun on mulla aina välillä kovin alhainen. Nyt en kuitenkaan joudu kärsimään niistä rautalääkkeistä kuin enää 2 viikkoa, jonka jälkeen tosin joudun palaamaan taas sinne terkkarille. Olen todella iloinen etten joutunut kuitenkaan eilen menemään sinne yksin. Törmäsin Supernaiseen pysäkillä ja hän tulikin sitten sinne odotushuoneeseen mun kanssa ja odotteli siellä kunnes pääsin pois. I'm so lucky to have a friend like her. Sain masentaviakin uutisia terveydenhoitajalta. Oon aina halunnut luovuttaa nimittäin verta. Se on ollut aika pitkäaikainen unelma. Itsensäsatuttajana se pistäminen ei tosiaankaan olisi mulle mikään ongelma, päin vastoin ja ajatus siitä että olisin saattanut pelastaa jonkun ihmisen elämän merkitsee mulle vähän liikaakin. Sekin edes että olen saanut edes jotain hyvää aikaan täällä. Tätä on vaikea oikeen edes kuvailla, mutta olisin halunnut tehdä sen. Kuitenkin sain tietää että sen painoraja on 50 kiloa. Helvetti soikoon että voi ottaa päähän. Koska mä en kuitenkaan tosiaankaan halua lihoa 50 kiloon asti, koska en kestäisi siinä vaiheessa elämää omassa nahassani. En kestä nytkään, mutta 50 kilon kohdalla en enää selviytyisi siitä.

It's funny how things change

Inhottavaa. En haluaisi olla nyt yksin ja jotenkin tuntuu ettei myöskään kannattaisi. Kotona oleminen ahdistaa. Täällä oleminen on välillä rankempaa kuin missään muualla. En salli itseni näyttää täällä minkäänlaisia tunteita, olen vain iloinen ja positiivnen jatkuvasti. Kiltti ja mukava, vaikka mitä tulisi. Miksi? En halua satuttaa mun perhettä. En halua vaivata heitä. Se ei ole heidän asiansa, tämä on minun asiani. Enkä usko että he edes yrittäisivät ymmärtää ja kuunnella, vaan haluaisivat riistää kaiken minulta. Syyttäisivät itseään ja tulisivat surullisiksi. Ei ei, sanoi kuka tahansa mitä tahansa, näin on parempi kaikille... Tästä syystä nyt kun sanon etten halua olla yksin, tarkoitan sitä että kaipaan ystävää.

Nyt vaan on tämä helvetillinen loma. Mä olen viikon loukussa täällä, ei ole mitään paikkaa minne mennä. Haluan että loma on ohi, haluan takaisin kouluun. Saan jotain aikaan, saan muuta ajateltavaa, nään ihmisiä ja pysyn yksinkertaisesti järjissäni. Vaikkakin lomaa juuri nyt tarvitsisin, rentoutumista. Alan olla taas turhan rasittunut ja stressaantunut. Mutta kuinka mä voisin rentoutua? Miten mä voin rentoutua kun mun pääni sisällä on täysi kaaos?

Mulla ei vaan ole täällä, tässä kaupungissa oikeen ketään. Ei ainakaan nyt lomalla, ei nyt useampaan päivään, ei tällä hetkellä. Mun pitää joko koittaa selviytyä ja jaksaa odottaa tai kääntyä toisen ystävän puoleen... Vanhan Ystävän. En vain jotenkin uskalla. Pelkään hänen vastaustaan. Pelkään että hän tuomitsee. Vaikka olemmekin tunteneet jotain viisi vuotta. Vaikka hän on oikeastaan vanhin sellainen ystävä, joka on vieläkin ystävä. Mä vaan silti työnnän häntä pois itsestäni. En kerro mistään yhtään mitään ja sekavassa päässäni ajattelen sen pitäneen hänet seurassani näinkin pitkään. Mä joskus osasin puhua hänelle. Mä joskus pystyin siihen. Haluan pystyä siihen taas. "Mun on tosi paha olla nyt, ja tuntuu ihan kamalalta olla yksin. Voitaisiinko nähdä?" Miksen mä vaan osaa sanoa sitä? Vaadinko itseltäni liikaa, kun tahdon uskaltaa ja pyytää apua ihmiseltä jonka olen tuntenut näinkin pitkään? Mä en rehellisesti tiedä kuinka kauan jaksan tätä.

You killed what was left of the good in me

Tähtiä kynsissä. Hymyilyttää vähän, sillä ne vievät huomiota pois mun kynsien ja käsien rumuudesta. Ne myös kimaltavat valossa kauniisti ja sormien hyppely näppäimistöllä näyttää kivalta. Loma alkoi myös ja koulussa oli naurettavan lyhyt kahden tunnin päivä. Nekin hymyilyttää vähän, mutta toisaalta loma ei juuri nyt houkuta. Entiten hymyilyttää kuitenkin se, että mun vanha ystäväni juttelee minulle facebookissa.

Taustalla kuitenkin painaa taas kymmenia muita syitä vetämään suupieliä lattiaan. Muistoja pyörii ihan kaikesta ja kaikista päässä ja tunnen oloni taas niin tyhmäksi. Raivostuttaa ihan suunnattoman paljon ihmiset ja niiden teot. En vaan ymmärrä miksi muita pitää kohdella huonosti? Miksi pitää mennä tekemään toiselle jotain mikä vetäisi itsensäkin varmasti ihan pohjalle? Vielä jos kyseessä on ihminen josta tiedät paljon, lähes kaiken. Tiedät hänen pelkonsa ja mitä hän inhoaa. Tiedät ettei hän jo valmiiksi ole siellä huipulla, niin miksi menee sitten tekemään sen kaiken mitä eniten inhoaa ja pelkää ja vetää pohjasta läpi? Tuleeko siitä jotain sairasta meilihyvää vai mikä oikeasti ajaa ihmiset tekemään toisten elämästä yhtä helvettiä? Jumalauta voisi vähän ajatella ennen kuin pilaa toisen elämän. En käsitä mitä mä tein väärin. Ehkä mä vain olen oikeasti perkeleen sinisilmäinen ja uskon kaiken paskan mitä toinen sanoo. Kyse on nyt tästä mun entisestä parhaasta ystävästäni, joka on täällä blogissa ilmennyt useampaankin otteeseen. Blogin alkupäässä vielä häntä kutsutaan ystäväksi tai parhaaksi sellaiseksi. Pyysihän tuo anteeksi tekoaan, mutta taisipa vaan haluta itselleen hyvän mielen. Vituttaa etten tullut maininneeksi että kiitos vielä kun pilasit elämäni. Kiitos ihan mielettömästi siitä että mulla on nyt suunnattomat luottamisongelmat ihan jokaisen ihmisen kanssa. Kiitos että teit elämästäni helvettiä!

Mä luulin päässeeni jo yli tästä. Luulin että en ole enää vihainen enkä surullinen en mitään. Se tuli ja meni jo niin monta kertaa. Silti tämä viha on alkanut taas nousta pintaan ja tällä kertaa sen verran vahvana etten tiedä pysyykö se sisällä.. En jaksaisi olla vihainen, mutta ilmeisesti se ei nyt ole siitä kiinni.